Kymmenen uutisissakin tänään mainittu Hirsilän koulun tuhopolttoyritys (Aamulehti) toi taas mahtavasti hyvää mainetta kotipaikkakunnalleni Orivedelle. Oletettavasti nämä ”angstinuoret” ovat huomanneet, että on aika jännää änkeä raketteja koulun kellariluukusta sisään, ja kun savua alkoi nousta niin mikäs sen hienompaa.
Aamulehti kirjoittaa:
Hälytyksen palosta teki kiinteistön huoltomies. Hän oli mennyt koululle saatuaan ilmoituksen öljylämmityksen toimintahäiriöstä.
Eli tulipalo lienee ollut menossa pidemmänkin aikaa, ehkä jopa useita tunteja, siksi että koulua ei ollut varustettu asianmukaisin palohälyttimin, jotka lauetessaan siis hälyttäisivät vartiointi/isännöintifirman ja/tai palokunnan paikalle ja kehittämään jatkosuunnitelmaa.
Tuollainen toteutus ei olisi ollut mitenkään kallis eikä vaikea toteuttaa, ja siksi ihmetyttääkin, miksei moista ole tehty. Toinen puute on tallentava videovalvonta, jollainen löytyy kylläkin esim. Oriveden hautausmaalta.
Kumpikaan eivät välttämättä olisi estäneet vahinkoja, mutta molempia tapoja hyödyntäen vahingot olisivat jääneet huomattavasti pienemmiksi plus poliisi olisi saanut jotain johtolankoja nuorisorikollisten henkilöllisyyksistä. Nyt suurin osa kuluista jäänee kuntalaisten maksettavaksi suoraan tai epäsuoraan.
Tähän tapahtumaan liittyy eräs Kauhajoen tapahtumien aikaan blogissani mainittu asia: nuorison nykytila. Vaikkakaan tämä accidentti ei vaatinut yhtään uhreja ja koulunkin vahingot jäivät ilmeisesti melko vähäisiksi, lienee syytä miettiä, mikä tätä nuorisoa riivaa.
Itse luulen pääsyyllisen olevan tässä tapauksessa ”vapaan kasvatuksen” ja sen, että Hirsilä nyt tuntuu vetävän (kaupunginkin avustuksella) ongelmaperheitä. Mutta tälle syyllisellekin on olemassa syyllinen, ja se on se asia, johon mielestäni pitäisi puuttua.
Rajoitukset ja ylenpalttinen holhous eivät auta ketään, vaan enemmänkin kaivataan vanhempien kasvattamista – sitä, että nuo joskus itsekin nuoruuden kokeneet huolehtisivat ihan oikeasti jälkikasvustaan. Ei mitään paapomista eikä sellaista, tietenkään.
Avainsana tässä on kuri, joka nykyään on noussut jo liki kirosanan asemaan. ”Ei lasta saa kurittaa” tulee ilmeisesti mieleen liian usealle holhoojalle nykyään. Mutta itsekin selkääni ottaneena voin sanoa, että kuritus – olkoon se sitten fyysistä tai henkistä – on ihan oikeasti hyvästä. En nyt tarkoita mitään lapsen henkihieveriin hakkaamista kännipäissään tai huumehöyryissä, vaan asiallista ja kasvattavaa kurittamista.
Lienee turhaa asettaa määräyksiä lasten huolenpidon ja kurittamisen minimi- ja maksimimääristä, mutta jotakin yhteiskuntamme pitäisi tehdä näiden vanhempien silmien avaamiseen. Se joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa, sanotaan.
Pieni präntti: OK, tämä nyt ei ihan hirveästi liittynyt IT-asioihin jälkiosaltaan, mutta menköön. Tämän tekstin tarkoituksena onkin ihastuttaa ja vihastuttaa lukijoita, ja kommentteja otetaan vastaan. Pyrin pysymään totuudessa ja tekemään selkeiksi ne osat, joissa en ole varma asiasta, mutta pyydän silti huomaamaan, että koko tätä kirjoitusta tulisi pitää minun omana henkilökohtaisena mielipiteenäni eikä niinkään minään absoluuttisena totuutena. Jos tekstistä löytyy asiavirheitä, heitä kommentilla niin korjaan asian. Lisäksi kaikki kommentit – niin kauan kuin ne pysyvät hyvän maun rajoissa – ovat tervetulleita.